Helvetti, kirjoitetaan sitten ensimmäinen angstipostaus tännekin. Ja kas kummaa, suomeksi.

Vitun perseestä. En halua olla yksin.
Mutta en halua olla kenenkään muunkaan kanssa.
Inhottaa ajatellakin.

Miksi helvetissä minä en voi kelvata näin?
Mitä minä tein taas väärin..
Ja miten voin korjata väärinmenneet asiat..

Yrittänyt miettiä että pitäis opetella elämään yksin.
Olemaan ihan omillaan.
Mutta kun en halua..
En halua olla yksin..

Ja olen sen verran sisällepäin sulkeutunut, etten uskalla mennä ihmisille puhumaan ns. tärkeistä asioista, kun ei niitä kuitenkaan kiinnosta. Ei ole koskaan kiinnostanut, eikä tule kiinnostamaan. Sanokaa vaan angstaukseksi, tähän tulokseen olen tullut näiden vuosien aikana, kun on edes ollut ihmisiä ympärillä. Jos ei minun kirjoituksista pidä, niin niitä ei tarvitse lukea.

Ei ketään oikeasti kiinnosta, joten miksi avautuisin.
Kyllä minä pärjään, helvetti. En tarvitse ketään ympärilleni, rakennan muurini takaisin niin ei tarvitse kenenkään katsoa perään.

He, tulee mieleen oma runonpätkäni vuosien takaa. "Älä pelkää elämää, älä tartu terään" Sanovat vain, eikä kukaan katso perään.

Eikä enää tarvitsekaan. Pysyn vahvempana ilman muita.
Ainakin tahdon. Kenenkään ei tarvitse huolehtia perään.
Pakenen takaisin kulissieni taakse, jonka rakensin monia, monia vuosia sitten, enkä tule koskaan enää pois sieltä.

Eipähän pääse enää kukaan satuttamaan.
En halua itkeä enää kenenkään takia, saatana.
En halua viettää iltojani yksin itkien ja miettien että mitä minä taas tein väärin, miksi olen niin huono.
EN.

Älkää tulko minulle enää.